Asiakas oman kuntoutumisensa päähenkilönä: kokemuksia opiskelijaohjauksesta

Opiskelijayhteistyö sosiaali- ja terveysalalla merkitsee usein uusien näkökulmien ja tekemisen tapojen rikkautta – uusiutuvuutta, joka on kestävän ammatillisuuden elinehto. Parhaimmillaan opiskelijat tuovatkin työyhteisöön jotakin olennaista uutta paitsi määrällisesti myös ja ennen kaikkea laadullisesti.

Opiskelijaohjaus on koulu myös ohjaajalle

Opiskelijan ohjaajan näkökulmasta ohjaustyö saattaa joskus olla aikaa ja energiaa vievää, sillä opiskelija – pätevinkään – ei korvaa palkallisen työntekijän työpanosta eikä näin ollen vapauta ohjaajalta tai muulta työryhmältä resursseja, joita ohjaustyö joka tapauksessa vie.

Silti opiskelijaohjaus usein ja parhaimmillaan on myös erittäin antoisaa ja, jos hyvin käy, saattaa edistää myös ohjaajan itsensä ammatillista kasvua.

Lopulta opiskelijaohjauksen keskiössä on opiskelija itse: hänen oppimisensa ja tavoitteensa, joiden täyttämistä varten ohjaava työntekijä ja opettaja ovat olemassa, ja joiden saavuttaminen vähintään hyväksytysti on sivutuote ja tuliainen siitä ammatillisen kasvun sekä kypsymisen matkasta, joka tavoitteiden eteen on taivallettu.

Meillä Etapissa kokemukset opiskelijoista ovat usein olleet erinomaisia, mistä myös tämän blogin historia tarjoaa maistiaisia: laadullisesti uuden lisän arkeemme opiskelijat ovat tyypillisesti tuoneet harjoittelujaksojensa tavoitteisiin spesifisti kytkeytyvien teemallisten virikeryhmien muodossa, jollaisia ovat lähiaikoina olleet mm. maalaus- ja jumpparyhmät sekä tässäkin blogissa mainituksi tulleet, jouluiset askartelu- ja leivontaryhmät.

Parhaat hedelmät säästetään näytille

On aivan selvää, että Etapin työryhmässä kuten varmasti monessa muussakin työyhteisössä otetaan erityisellä ilolla vastaan uudet ryhmätoiminnot, joiden organisoimiseen ja kokoonpanemiseen joku on päivittäisen työn hektisen arjen ulkopuolella ohjelmallisesti nähnyt vaivaa.

Meillä Etapissa tuoreimman, mainitun kaltaisen laadullisen lisän arkeemme on tuonut mielenterveys- ja päihdetyön opiskelijamme Aino, joka on järjestänyt tiistaisin sekä keskiviikkoisin musiikki- ynnä kuva-aiheisia ryhmiä.

Onpa kyse sitten uutuudenviehätyksestä tai mistä ikinä liikkeelle panevasta voimasta, jonka alkuperän luonteen selvittäminen ei edes ole järin tärkeää (sillä tärkeintä on lopputulos), oli esimerkiksi erään syyskuisen tiistain levyraadissamme vallitseva tosiasia asukkaiden osallistujamäärän tuntuva kasvu tavanomaisiin virikeryhmiimme verrattuna.

Kun teemme, kuten meidän havaintomme hyödyntämisen nimissä pitää – tunnistamme, että levyraadin kaltaisella viriketuokiolla on yksikössämme kysyntää vuodenaikojen ja opiskelijoiden harjoittelujaksojen yli ja otamme sen näin ollen viikko-ohjelmamme säännölliseksi osaksi – on opiskelijayhteistyö silloin nähtävästi mitä konkreettisimmalla tavalla edistänyt työryhmämme ammatillisen uusiutumisen ihannetta.

Se liikuttaa, mikä merkitsee

Ainon pitämissä ryhmissä kantavana teemana on ollut asukkaiden keskinäisen vuorovaikutuksen sekä itse kunkin itsenäisen osallisuuden tukeminen. Musiikki ja kuvat ovat toimineet menetelminä, joiden soveltaminen on tinkimättömästi nojannut asukkaiden omiin, persoonallisiin intresseihin: asukkaat ovat esimerkiksi valinneet levyraatiin kuunneltaviksi omia suosikkikappaleitaan sekä kuva-aiheiseen ryhmään tuoneet yhteisesti jaettavaksi Etapin asumisyksikön mielipaikkojaan koskevia valokuvia, joista sitten on valittu ja koottu Etapin ykkösmestat.

Psykiatrisessa ja sosiaalisessa kuntoutuksessa on asiakkaiden oma subjektiivinen toimijuus nykyaikaa sekä itse kuntoutumisen tuloksellisuuden kannalta ensiarvoisen vaikuttava lähtökohta.

Asiakkaat ovat tiettyjen päätösten, sopimusten ja interventioiden – tietyn ohjauksen tai hoidon – kohde, mutta eivät ainoastaan sitä: he ovat myös itse oman kuntoutumisensa aktiivisia tekijöitä, jotka osallistuvat sen suunnitteluun yhdessä verkostojensa kanssa ja ennen kaikkea toteutukseen jokapäiväisessä arjessaan.

Erityisesti mielenterveyskuntoutuksen piirissä ovat elämänpolullaan usein jo sen varhaisissa vaiheissa kompuroineet, erilaisiin marginaaleihin ja yhteiskunnan normatiivisten roolivaatimusten tavoittamattomiin ajautuneiden ihmisten ulkopuolisuuden sekä kohtaamattomuuden tarinat kerronnaltaan tyypillisesti pitkiä: usein lähemmäs elämänmittaisia.

Vasten tätä syrjään jäämisen ja yksinäisyyden mielenmaisemaa, joka on yhtä kuin peruskivi monenlaisen psyykkisen oirehdinnan rakennelmille, on juuri mielenterveyskuntoutuksessa korostetun tärkeää tuoda kuntoutujan elämään sitä toimijuutta ja persoonallisen minuuden nähdyksi tulemista, joista hoidon ja kuntoutuksen piiriin joutuneet ihmiset usein aiemmin ovat jääneet paitsi.

Asiakas ja ohjaaja: yhdessä oikeassa

Kuntoutujien aktiivisen subjetkiuden muistaminen kuntoutumisen polulla ei tarkoita sitä, että asiakas sanelee oman kuntoutumisensa ehdot: sen sijaan se, sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta, tarkoittaa keskustelevaa ja sensitiiviseen kohtaamiseen pyrkivää asennetta sekä ihmislähtöistä motivointia. Asiakkaan resurssit kuntoutumisensa tavoitteiden täyttämiseen tulevat optimaalisiksi, kun työskentely niiden eteen pohjaa hänen omiin ja tunnistetuihin tarpeisiinsa.

Tämä on sosiaalityön etiikkaa ja – näkemyksemme mukaan – Etapin henki, joka opiskelijamme Ainon ryhmissä on saanut ajankohtaisen ja menetelmällisen ilmauksensa.

On asioita, jotka ohjaaja tai työntekijä tietävät asiakasta paremmin: ja jotka hänen kuuluukin tietää. Edelleen asiakkaiden elämään liittyy esimerkiksi päätöksiä, suunnitelmia ja valintoja, joiden toteuttamiseksi asiakkaat usein tarvitsevat paitsi sosiaalityön ammattilaisen motivointia ja asioiden jäsentämistä myös joskus asiakkaille sen tietoiseksi tekemistä, että hetkellisesti epämukavalta tai vaivalloiselta tuntuva ryhtyminen on elämän pitkässä perspektiivissä asiakkaan parhaaksi.

Se, että ihminen ohjauksen alaisuudessa harjoituttaa vaikkapa tiettyjä arjen- ja elämänhallinnan tai taloudenpidon taitoja, usein kuitenkin pyrkii siihen, että asiakkaan itsemääräämisoikeus tulevaisuudessa voisi toteutua sitä täysimääräisempänä, mitä riippumattomammaksi hän asioidensa hoitamisessa tulee. Tämä kertoo siitä, että avun vastaanottamiselle antautuminen ei ole ristiriidassa oman riippumattoman toimijuuden ihanteen kanssa vaan enemmänkin palvelee sitä.

Elämä, etkö vain alakin tulla aivan ihmisennäköiseksi!

Kenelle tahansa, ei ainoastaan sosiaalityön asiakkaille, tulee elämässä välillä eteen olosuhteita, joissa itsensä altistaminen erilaisille neuvoille, säännöille, sopimuksille ja ohjeistuksille edistää oman toiminnan ohjausta tehokkaammin kuin kangastus kaikkivoivasta itsellisyydestä – olkoonpa tässä esimerkkinä vaikkapa ajankohtainen koronapandemia, jonka keskellä luovimisessa tavan kansalaisen toiminnanohjaus on rakentunut (tai olisi ainakin ollut suositeltavaa rakentua) asiantuntijoiden suositusten varaan.

Koronapandemian keskellä ovat ihmisille terveys ja solidaarisuus lähimmäisiä kohtaan olleet arvoja, joihin monen on ollut luontevaa sitoutua sydämensä vilpittömintä pohjakerrosta myöten, kun kyse on ollut koronan varotoimien noudattamisesta sekä koronarokotteiden ja -testien ottamisesta.

Sosiaalityön asiakkuus on nähtävissä kuin tämän lainkuuliaisuuden mikrokosmoksena: keskeisiä ovat arvot, jotka kehystävät työskentelyn keskiössä olevia tavoitteita ja toimintoja. Tavoitteisiin ja toimintoihin sitoutumisen kannalta arvojen on oltava persoonallisesti samastuttavia.

Sosiaalityössä inhimillisyys ja sen toteutuminen optimaalisen täysimääräisenä on esimerkki arvosta, joka on monelle sen asiakkaalle persoonallisesti mitä samastuttavin ja jonka toimintoina voivat olla esimerkiksi arjen-, elämän- ja taloudenhallinnassa tukeminen, itsenäisen elämän valmiuksien parantaminen tai opiskelun ja työn näkymien suunnitelmallinen edistäminen.

Kun meillä Etapissa ollaan esimerkiksi ohjaamassa asiakkaita joka torstaisissa yhteissiivouksissa, valmistamassa yhdessä ruokaa tai avustamassa asioimista eri viranomaisten kanssa, on syytä muistuttaa, että ohjaustyö on noissa tilanteissa ainoastaan eräänlainen elämän olosuhde, ei itseisarvo tai asiaintila, jonka jälkeen, josta riippumatta tai jota ilman yksilö ei enää kasva.

Jos tästä sosiaalityön maisemasta otettaisiin stillkuva, sen keskiöön piirtyisi arvokas, omista kyvyistään ja voimavaroistaan tietoinen, onnistumisistaan iloitseva mutta myös heikkoutensa nöyrästi muistava hahmo: kokonainen ihminen, joka on kasvamassa itselleen merkityksellisten asioiden mittaiseksi.