Ystävyydestä

Tällä viikolla vietimme ystävänpäivää, jonka tarkoituksena on muistaa ystävimme, usein aliarvostettuja läheisiämme. Ihminen harvoin selviää yksin ilman yhteisöä. Peilaamme itseämme toisiimme ja siten rakennamme itsemme yhteisöstä. Tarvitsemme jotain, mihin kuulumme. Vaikka voisimme ajatella yhteisön koostuvan perheestä, totuus on, että myös ystäviä tarvitaan todellisen yhteisön muodostukseen. Ystävät tuovat meille elämään ja maailmaan uusia näkökulmia, joita emme yksin tai perheen sisällä ehkä oppisi. He tuovat myös turvaa ja rakkautta. He opettavat meille vastuuta, joka ei ole riippuvainen syntymäsiteistä vaan tunteista, siitä että välitämme.

Ystävänpäivä on hyvä aika muistaa tätä, mutta sen ei ole hyvä olla ainoa. Nyt kun elämme yksinäisyysepidemian kurimuksessa, on hyvä oppia ja opetella ihmissuhteiden muodostamisen lisäksi myös niiden ylläpitoa. Kuinka monta ystävyyttä olemme kukin menettäneet vain, koska annoimme niiden haihtua aikaan? Itseäni on kaduttanut moni kuihtumaan päässyt hyvä ystävyys, moni hieno yhteys, jota on nyt vaikea enää sytyttää uudelleen. Toki on usein vaikea löytää jaksamista tai ihan puhtaasti aikaa, mutta olisi silti hyvä vaikka omistaa viikosta joku hetki, vaikka vain puolituntinen jonkun elämässä vähemmän kiinteästi työn tai kodin puolesta mukana kulkevan kaverin tervehtimiseen. Sopia kerran kuussa johonkin koloon tapaaminen, kaksin tai porukalla. Se, että lähimmäisyydestä tekee rutiinin, ei halvenna sitä, vaan pikemminkin vaivannäkö sen eteen osoittaa sen arvon. Ei ystävyyksien muodostaminenkaan auta, jos kaiken antaa aina vain rapistua.